Yöllä oli nättiä. Tulimme puolen yön lautalla kotiin ja veimme koirat lenkille. Ihmisiä ei tullut vastaan yhtäkään, järjettömän kokoisia sammakoita taas kymmenittäin. Manda hyppi voltteja yhden edessä, koitti saada sitäkin hyppimään. Sammakon liikahtaessa se kuitenkin pelästyi ja otti takapakkia. Sama toistettiin ehkä sata kertaa, kunnes sammakko oli hyppinyt hiekkatieltä pöpelikköön. Nössömpi siskonakki seurasi korvat luimussa sivusta.
Emme olleet varmoja nousiko aurinko jo, vai laskiko se vielä. Pimeää ei ainakaan ollut, pyöreä kuu valaisi hämäränkin puolen taivaasta.
Mattolaiturin terassilla olin hetkeä aiemmin hytissyt kylmästä, mutta koirien kanssa kävellessä tuntui lämpimältä. Sellainen kunnon kesäyö-fiilis, viimeinen ilta ennen kun pojat palaavat Turusta kotiin. Sen jälkeen kävelenkin useimmiten yksin koirien kanssa, kun loppuperhe on iltapuuhissa. Roolit jakautuivat alussa itsestään niin, ja nyt nakit eivät tajua yhtään, jos joku muu lähtee niitä lenkittämään..
Onneksi nappasin yöllä pihapuun paperipallot sisälle, sillä kirkas taivas on peittynyt sadepilvistä ja vettä tulee taivaan täydeltä. Tänään meillä on Suomen Blogimedian kesäkekkerit suojatun terassin alla, lämpölamppujen hohkatesa yläpuolella. Eipä siinä, seura se juhlat tekee ja hyvä ruoka ja juoma päälle. Pakko silti myöntää, että odotan niin ensi viikkoa ja juhannusta. Tuntuu että nyt on ollut koko ajan jotain hässäkkää. Jatkuva olo, että jotain on unohtunut.. Juhannuksena jätän kaiken ylimääräisen kaupunkiin ja lähden tyhjin mielin saareen. Siellä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä, juoksevia lapsia ja kipinöiviä keskusteluja sitäkin enemmän. Jos jotain olisikin unohtunut, sille ei voisi saaresta käsin tehdä yhtään mitään. Voi onni ja autuus. Sen ajatuksen voimalla vielä viikko.