Perus mäyräkoiramuija. Kerran kun antaa periksi jossain, vaaditaan samaa aina ja ikuisesti. Tein yhden yön töitä, käsittelin kuvia aamutunneille ja keksin tavan olla lähekkäin. Siitä yöstä lähtien olemme käsitelleet kuvat yhdessä.
Samalla sekunnilla kun istun koneen eteen, kipittää yksi musta nappisilmä viereen ja inahtaa käskyksi avata laatikko ja toimia mäyräkoiranosturina. Juuri tälläkin hetkellä.
Yksi asia helpottaa elämää aivan älyttömästi; se että elämme Mandan kanssa samassa rytmissä. Tai ehkä enemmänkin niin, että koiralle käy mikä vaan elämäni rytmi.
Poikien ollessa minulla, aamut alkavat aikaisin, sapuskat ja lenkit hoituvat jo varhain. Viikonloppuisin ja pitkälle venyneinä öinä aamut venyvät paljon yli puolen päivän. Koira nukkuu kyljessäni kiinni ihan kuinka pitkään vaan. Sillä ei ole mikään kiire lenkille, mutta aina se lähtee ulos innoissaan vaikka keskellä yötä.
Maailman helpoin koira. Täysin eri, kuin äidilläni asuva siskonsa. Ei sekään vaikea ole, vaativampi vaan.
Eilen tuoksui kevään lisäksi kuuma kauramaitokaakao ja saalis mullan alla. (ai hitto oli btw hyvä sarja tuo Mullan alla!)
Pojat hakkasivat jäitä, siirtelivät valtavia lohkareita ja hyppivät kalliolta toiselle. Välillä juotiin kaakaot, huuhdeltiin kupit merivedessä ja seurattiin Mandan matkaa maan alle. Pieni koira kaivoi itsensä kokoisen kolon, mutta myyrä oli syvemmällä.
Olin aamupäivän pois kotoa ja palattuani halusin olla läsnä. Oltiin rannalla kunnes tuli hämärä, illalla katsottiin leffa ja lököiltiin. Tänään pojat lähtivät taas toiseen kotiinsa, kestää aina hetken tottua. Tosin parin yön päästä ne jo palaavat, joten enköhän selviydy.
