Näillä kuvilla on eroa ehkä tunti. Koitin epätoivoisesti lähteä kuvaamaan juhannushenkistä kuvaa Arabialle, mutta alkoi myrskytä ja sataa vettä kuin saavista ja mukistakin särkyi korva. Tulin juosten kotiin lämmittelemään ja kas, kohta jo aurinko paistoi ja tuuli laantui. Eikun uudestaan pihalle.
Ensin ne kosii, nyt ne pesii. Olin tänään kahdesti menettää pääni, kun nuo hullut tuijottivat suoraan silmiin, kirkuivat ja syöksyivät täysillä päin. Pitäkää munanne, MINUA EI KIINNOSTA. Haluan ulkoiluttaa koirani rauhassa ja häipyä.
KRIIIIIIIIK!
Paskiaiset.
Joka vuosi yhtä ihmeellistä ja ihanaa, viikossa tullut vihreys! Aamuisin täällä on vielä rauhallista, turistit tulevat vähän myöhemmin. Minä ja koirat pyörähdetään pieni lenkki, pojat jäävät katsomaan piirrettyjä.
Yksi toinenkin asia muuttui hetkessä; olemme kaikki lomalla! En todellakaan ole sisäistänyt tätä asiaa vielä; pojilla on kymmenen viikon kesäloma, miesulla kuukauden ja minulla vain vähän sovittuja kuvauksia. Jee. JEE! JEEE! Ainoa varma suunnitelma on juhannusreissu serkkujen saareen. Se on yksi vuoden parhaista reissuista, aina. Kaiken muun voikin sitten tehdä ex tempore.
Koirulaiset ovat kasvaneet niin henkisesti kuin fyysisestikin. Nyt niitä voi kutsua lähes sisäsiisteiksi. Puoli vuotta siihen sitten menikin, ja edelleen vahinkoja sattuu. Itselläni meinasi usko, toivo ja rakkaus loppua, tsemppasin poikien vuoksi ja hoidin karvakuonot hiljaa kiroillen. Sitten tapahtui ihme, kaikki tuntuikin helpommalta ja hellät tunteet palasivat. Nyt välillämme on yhteys, sellainen ymmärrys yhteisestä suunnasta.
Aurinko ei tänäänkään näytä paistavan, mutta ulos on nyt päästävä. Pojat lähtivät juuri ja minä aion juosta perään. Vedän villapaidan niskaan ja juoksen pallokentälle katsomaan poikien potkuja.
Parasta perjantaita kamut! Ylihuomenna alkaa kesäkuu-uu-uu-uu!
