Viimevuotiset kuvat ovat olleet myrkkyä mielelleni. Olen tallentanut ne kovalevyjen kätköihin, katsomatta toistamiseen. Työt tein asiakkaille, mutten palannut koskaan selaamaan saavutuksiani. Kuvasin kirjan, ripustin oman näyttelyn, ikuistin kotisynnytyksen ja pääsin itse yhteen kirjaan. Kaikista näistä soisi olevan ylpeä, mutta taputtelin ne hissukseen tehdyiksi.
Viime vuosi oli henkisesti niin hajoittava, etten osannut iloita isoistakaan asioista.
Nyt olen vähitellen palannut menneisiin hetkiin. Eilen siirsin puhelimen tuhannet kuvat koneelle ja poistelen niitä pikkuhiljaa puhelimesta. Jotkut kuvat saavat sata kiloa painoa rinnan päälle ja silmät tulvimaan, toiset hymyn huulille. Isoja tunteita ja merkittäviä hetkiä. Josko vähitellen olisin valmis niille? Olen elämäni aikana säilönyt niin paljon surua reippauden alle, ollut kiltti ja iloinen. Unohtanut asioita suojatakseni itseäni.
Aivan varmasti vieläkin sysään kipeitä asioita unohduksiin, mutta kuvien kautta joihinkin hetkiin pääsee palaamaan kuin aikakoneella. Niin paljon on tapahtunut kauniita asioita itselle vaikeina aikoina, kuinka hyvä onkaan palata niihin hetkiin!
Aloitetaan ihanien ystävieni suloisista kaksospojista, Antonista ja Emilistä, jotka kohtasin viikko syntymänsä jälkeen. Kuvia on paljon, ja voi kuinka paljon jo karsin. Katsokaa näitä täydellisiä ihmisen alkuja, jotka ovat nyt jo kahdeksankuisia! Hanna ja Joonas ovat parhaimpia vanhempia, joita pojille voi toivoa, heidän arkensa on kaunista niin somessa, kuin oikeassa elämässä. Heillä kyläillessään tuntee aina itsensä niin tervetulleeksi, että hymyilee pitkään sieltä lähdettyään. Rakkaita tyyppejä, joita arvostan joka osa-alueella. Ja he saivat aikaiseksi nämä uudet ihmiset! <3
