Elämän ensihetkiä

Viimevuotiset kuvat ovat olleet myrkkyä mielelleni. Olen tallentanut ne kovalevyjen kätköihin, katsomatta toistamiseen. Työt tein asiakkaille, mutten palannut koskaan selaamaan saavutuksiani. Kuvasin kirjan, ripustin oman näyttelyn, ikuistin kotisynnytyksen ja pääsin itse yhteen kirjaan. Kaikista näistä soisi olevan ylpeä, mutta taputtelin ne hissukseen tehdyiksi.

Viime vuosi oli henkisesti niin hajoittava, etten osannut iloita isoistakaan asioista.

Nyt olen vähitellen palannut menneisiin hetkiin. Eilen siirsin puhelimen tuhannet kuvat koneelle ja poistelen niitä pikkuhiljaa puhelimesta. Jotkut kuvat saavat sata kiloa painoa rinnan päälle ja silmät tulvimaan, toiset hymyn huulille. Isoja tunteita ja merkittäviä hetkiä. Josko vähitellen olisin valmis niille? Olen elämäni aikana säilönyt niin paljon surua reippauden alle, ollut kiltti ja iloinen. Unohtanut asioita suojatakseni itseäni.

Aivan varmasti vieläkin sysään kipeitä asioita unohduksiin, mutta kuvien kautta joihinkin hetkiin pääsee palaamaan kuin aikakoneella. Niin paljon on tapahtunut kauniita asioita itselle vaikeina aikoina, kuinka hyvä onkaan palata niihin hetkiin!

Aloitetaan ihanien ystävieni suloisista kaksospojista, Antonista ja Emilistä, jotka kohtasin viikko syntymänsä jälkeen. Kuvia on paljon, ja voi kuinka paljon jo karsin. Katsokaa näitä täydellisiä ihmisen alkuja, jotka ovat nyt jo kahdeksankuisia! Hanna ja Joonas ovat parhaimpia vanhempia, joita pojille voi toivoa, heidän arkensa on kaunista niin somessa, kuin oikeassa elämässä. Heillä kyläillessään tuntee aina itsensä niin tervetulleeksi, että hymyilee pitkään sieltä lähdettyään. Rakkaita tyyppejä, joita arvostan joka osa-alueella. Ja he saivat aikaiseksi nämä uudet ihmiset! <3

KUVAT DORIT SALUTSKIJ

Pyhien pyörteissä

Pääsiäisviikonloppu oli kieltämättä vauhdikas. Olin ulkona, kävin syömässä hyvin ja join samppanjaa useampanakin päivänä. Täytin viime viikolla vuosia, viimeinen vuosi kolmekympisenä.

On hienoa lukea kirjoituksia, joissa ihmiset kertovat onnestaan ja varmuudestaan keski-ikäistyä. Että neljänkympin kynnyksellä elämä on hyvä ja itsevarmuus kukassaan.  En minäkään haluaisi pakittaa kauas menneisyyteen, lasten elämässä en yhtään, mutta itselle ehkä sellainen kolmeviis voisi sopia. Tämä vain ja ainoastaan iän puolesta, elämää en kelaisi sekuntiakaan. Siinä suunta on vahvasti eteenpäin, mutta itsevarmuutta en tässä vaiheessa pysty allekirjoittamaan. Kaikki on vähän levällään, tuntuu että aika kiitää kamalaa vauhtia ja kroppa vanhenee. Vanheneminen pelottaa.

Yhtä aikaa sitä haluaisi jo olla siellä selkeämmillä vesillä, muttei haluaisi vanheta yhtään. Tulevaisuus kiinnostaa, mutta voisiko sen kokea juuri tämän ikäisenä tai vähän nuorempana?

Hmph. Mutta onneksi kaiken ikäkriiseilyn keskellä on tällaisia pääsiäisiä. Kun on jo maanantai, mutta kuitenkin pyhä. Kun pojat palaavat kotiin, tehdään vohveleita ja möyhitään palstan multaa. Iltalenkille lähdetään saippuakuplien saattelemana. Ja sitten vielä poikien mentyä nukkumaan saapuu ystäviä punaviinille ja paahtoleivälle, jutellaan ja kuunnellaan musaa viimeiseen lauttaan asti.

Silloin tuntuu vain ja ainoastaan hyvälle.

KUVAT DORIT SALUTSKIJ

Hyvällä syyllä

Panikoin pojille, että äh, nyt äkkiä iltapesulle ja nukkumaan, mun on pakko päivittää blogia, kun en oo pitkään aikaan. Milo vastasi yhtään pohtimatta, että niin mut sulla on hyvä syy, oot ollu meidän kanssa.

Niin totta. Vaikkei koko totuus. Onhan ne olleet isällään ja minä vaikka missä. Mutta painotan hyvää syytä.

Ihanaa olla yhdessä. Eilen riideltiin, tänään rakastettiin tuplasti. Perhekuvista otettiin päivitetty versio poikien toiveesta, oma rakkaudenkasani.

KUVAT DORIT SALUTSKIJ