Joskus tulee tunne, kuin olisi osana elokuvaa. Hetki vaatii kuulokkeet korviin ja hyvää musiikkia niin kovaa, ettei ympäröivä hälinä juuri kuulu läpi. Kohtauksessa kävellään samaan tahtiin musiikin kanssa, märkä katu kiiltää valoista ja hengitys höyryää kylmästä. Siinä sitten fiilistelee ja kuvittelee olevansa päähenkilönä jossain hemmetin hyvässä leffassa, ottaen samalla tietysti itse stillejä elokuvan tapahtumapaikoista.

Vastanäyttelijöitä saatikka repliikkejä ei ole, sillä musiikin katkaisuun ei ole varaa. Pelkkää fiilistä, sellaista hyvää ja kutkuttavaa.

Kupla puhkeaa vasta kotona kun riisuu kuulokkeet korvilta ja saa sata suukkoa pieniltä pojilta. Paluu todellisuuteen on pehmeä ja hetkeni päähenkilönä ohi. Seuraava rooli on jotain kodinhoitajameininkiä, eikä siitä enää saisi tylsää realitya kummempaa. Metelikin nousee musiikin yli ja rytmiksi vaihtuu kiljunta ja kikatus. Loppu on toistaiseksi onnellinen, kunnes joku lyö jotakin ja kiljunta vaihtuu huudoksi. Mutta se nyt olikin jo ihan toinen kohtaus..