Sain itseni kiinni kukkasten kuvaamisesta. Olkkariin paistaa harvoin aurinko ja nyt se osui suoraan vuoden ensimmäisiin pioneihin. Minä kumartelin sujuvasti niiden edessä, kunnes säteet siirtyivät sivuun.
Kaupat ovat pullollaan kukkia ja kakkuja, minä ostin kukkia ja ainekset kakkuun. Sunnuntailta odotan ihanaa kolistelua keittiöstä ja aamiaista sylikkäin sängyssä. Vähän myös herkkuja. Viime vonna käytiin pyöräilemässä saaren ympäri ja koivuissa oli jo pienet silmut!
Parasta on odotus ja salailu, verhon taakse piilotetut yllätykset, joita en tietenkään ole huomannut. Kuhina niiden ympärillä on vallaton ja salaisuudet meinaavat lipsua huulilta, mutta sitten ne kuiskataankin vain veljelle. ”Ethän sä äiti kuullut?” -En tietenkään. :)
Hei ihania kuvia! Ja kiva kun muistutit, pitääpä itsekin käydä hakemassa pari pionia maljakkoon notkumaan! Ne on mun lempikukkia, hääkimppukin oli rakennettu niistä.
Voi suloiset pojat! Meillä on kans Annin miltei mahdotonta säilyttää salaisuutta sunnuntaihin saakka… ”Äiti arvaa mitä me tehtiin äitienpäivälahjaksi päiväkodissa? Se on punakeltainen ja alkaa H:lla. Mut mä en kerro mikä se on.” :D
Oooh, hääkimppu pioneista, voin vain kuvitella!
Toi salaisuuksien pitäminen on niin ihanaa! Meillä on samalla tasolla – äiti haluutko sä tietää mikä yllätys mulla on sulle – no en. – aijaa, no mutta älä sit siivoo tuolta lipaston alta mitään, ku mä oon piilottanu sen sinne.