Olen itkenyt viimeisen puolen vuoden aikana enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kuudentoista vuoden yhteiselo tuli päätökseensä ja yhteiset yöt kävivät vähiin. Mies muutti uuteen kotiinsa syyskuun puolessa välissä. Kesän vietimme kämppiksinä, lapsille kerrottiin kesäkuun aikana, se oli kevyesti elämäni hirvein päivä. Teki mieli huutaa ja paiskoa kamoja, mutta niiskutin ja koitin selittää asiaa, jota en itsekään vielä sisäistänyt. Kipeintä teki luopua ehjästä perheestä. Epäonnistumisen olo musersi, ja vastaan käveli vain onnellisia pareja lapsineen. Kuvasin puhelimella väheneviä hetkiä. Viimeisiä.
Itkin niin, että silmä tulehtui. Aamut olivat pahimpia, herääminen uuteen päivään ahdisti. En silti missään vaiheessa jäänyt sänkyyn, pidin itseni liikkeessä ja pyöritin arkea. Aika parantaa, sanotaan. Tänä vuonna se on madellut. Toisaalta mennyt niin ettei muista. Mieli editoi pahat pois, kuvat kertovat missä olen ollut. Yllätän itseni niitä selatessa, paljon hyvääkin on tapahtunut.

KUVAT DORIT SALUTSKIJ