Kirjoitukseni erosta on ollut blogihistoriani luetuin. Törmään vieläkin ihmisiin, jotka muistavat eroni, katsovat syvälle silmiin ja kysyvät miten olen voinut. Aivan älyttömän hyvin, kiitos kysymästä!
Ero 16 vuoden suhteesta, lasten isästä, aviomiehestä ja asunnon toisesta omistajasta ei tietenkään ollut mikään pikkujuttu. Alussa oli monia käytännön asioita, joita pelkäsin hulluna, monia henkisiä suruja, joiden alle olin luhistua niin etten saanut henkeä. Itkin eroa pojista ja hajonneesta perheestä, en voinut käsittää miten minun oli luovuttava miehen lisäksi hetkittäin myös lapsista.
Meni viikkoja tai kuukausia, mutta aika todella paransi. Itkut vähenivät ja ikävä helpotti. Näin heti alusta asti paljon ystäviä ja osallistuin kaikkiin mahdollisiin tapahtumiin. Tein päätöksen olla joo-tyyppi. Seurasin sivusta eksäni räpiköintiä, enkä kadehtinut sitä yhtään. Olin vähitellen aivan älyttömän onnellinen yksin.
Luin kirjoja ja kävin paikallisessa kirjastossa vieraana Toivoa kirjallisuudesta-tapahtumassa (kirjoitusasu ehkä vähän outo..), mutten muuten ruotinut erohommia juurikaan julkisesti. Ystävien kanssa sitäkin enemmän. Lähimpien kanssa puhuin päivittäin, tuttujen kanssa törmäilin raitilla. Naapurit pitivät olon turvallisena kotona.
Löysin heti alussa itselleni fantastisen terapeutin, jota tapaan edelleen viikottain. Elämä on asettunut uusiin uomiinsa, terapiassa puidaan jo ihan uusia juttuja, vaikka välillä muistellaankin mistä tämä kaikki alkoi.
Erosta on nyt kaksi vuotta. Olemme eksäni kanssa loistavissa väleissä, hänen nykyinen tyttöystävänsä on ihanin ja lapset onnellisia meidän kaikkien seurassa. Äitini kysyi viime käynnillään olenko ollenkaan rakastunut. En ole, ihastunut vain sopivasti silloin tällöin. On ollut i h a n a a olla yksin. Olen vapaampi kuin koskaan. Mulla on maailman ihanimmat lapset, joiden kanssa vietän perhe-elämää joka toinen viikko. Sen toisen viikon olen vapaa vastuusta, nukun, syön, juhlin ja työskentelen milloin huvittaa. En etsi enää isää lapsille, sisäiset kellot eivät enää tikitä, on vain minä ja mun tarpeet.
Kaikki käytännön asiat ovat hoituneet paremmin kuin koskaan olisi voinut toivoa, kerron niistä kunnolla vielä myöhemmin. Parasta on ollut huomata pärjäävänsä yksin. Pärjään paljon paremmin, kuin meidän päälle päin kauniissa suhteessa, joka nyt jälkikäteen tarkasteltuna olikin aika tyhjä viiden ensimmäisen vuoden jälkeen. Ystävyyssuhde toimii meille paljon paremmin kuin parisuhde, siitä olen päivittäin kovin kiitollinen.
Kesän vietimme kämppiksinä, lapsille kerrottiin kesäkuun aikana, se oli kevyesti elämäni hirvein päivä. Teki mieli huutaa ja paiskoa kamoja, mutta niiskutin ja koitin selittää asiaa, jota en itsekään vielä sisäistänyt.
Kipeintä teki luopua ehjästä perheestä. Epäonnistumisen olo musersi, ja vastaan käveli vain onnellisia pareja lapsineen. Kuvasin puhelimella väheneviä hetkiä. Viimeisiä.
Aika parantaa, sanotaan. Tänä vuonna se on madellut. Toisaalta mennyt niin ettei muista. Mieli editoi pahat pois, kuvat kertovat missä olen ollut. Yllätän itseni niitä selatessa, paljon hyvääkin on tapahtunut.