Kirjoitukseni erosta on ollut blogihistoriani luetuin. Törmään vieläkin ihmisiin, jotka muistavat eroni, katsovat syvälle silmiin ja kysyvät miten olen voinut. Aivan älyttömän hyvin, kiitos kysymästä!
Ero 16 vuoden suhteesta, lasten isästä, aviomiehestä ja asunnon toisesta omistajasta ei tietenkään ollut mikään pikkujuttu. Alussa oli monia käytännön asioita, joita pelkäsin hulluna, monia henkisiä suruja, joiden alle olin luhistua niin etten saanut henkeä. Itkin eroa pojista ja hajonneesta perheestä, en voinut käsittää miten minun oli luovuttava miehen lisäksi hetkittäin myös lapsista.
Meni viikkoja tai kuukausia, mutta aika todella paransi. Itkut vähenivät ja ikävä helpotti. Näin heti alusta asti paljon ystäviä ja osallistuin kaikkiin mahdollisiin tapahtumiin. Tein päätöksen olla joo-tyyppi. Seurasin sivusta eksäni räpiköintiä, enkä kadehtinut sitä yhtään. Olin vähitellen aivan älyttömän onnellinen yksin.
Luin kirjoja ja kävin paikallisessa kirjastossa vieraana Toivoa kirjallisuudesta-tapahtumassa (kirjoitusasu ehkä vähän outo..), mutten muuten ruotinut erohommia juurikaan julkisesti. Ystävien kanssa sitäkin enemmän. Lähimpien kanssa puhuin päivittäin, tuttujen kanssa törmäilin raitilla. Naapurit pitivät olon turvallisena kotona.
Löysin heti alussa itselleni fantastisen terapeutin, jota tapaan edelleen viikottain. Elämä on asettunut uusiin uomiinsa, terapiassa puidaan jo ihan uusia juttuja, vaikka välillä muistellaankin mistä tämä kaikki alkoi.
Erosta on nyt kaksi vuotta. Olemme eksäni kanssa loistavissa väleissä, hänen nykyinen tyttöystävänsä on ihanin ja lapset onnellisia meidän kaikkien seurassa. Äitini kysyi viime käynnillään olenko ollenkaan rakastunut. En ole, ihastunut vain sopivasti silloin tällöin. On ollut i h a n a a olla yksin. Olen vapaampi kuin koskaan. Mulla on maailman ihanimmat lapset, joiden kanssa vietän perhe-elämää joka toinen viikko. Sen toisen viikon olen vapaa vastuusta, nukun, syön, juhlin ja työskentelen milloin huvittaa. En etsi enää isää lapsille, sisäiset kellot eivät enää tikitä, on vain minä ja mun tarpeet.
Kaikki käytännön asiat ovat hoituneet paremmin kuin koskaan olisi voinut toivoa, kerron niistä kunnolla vielä myöhemmin. Parasta on ollut huomata pärjäävänsä yksin. Pärjään paljon paremmin, kuin meidän päälle päin kauniissa suhteessa, joka nyt jälkikäteen tarkasteltuna olikin aika tyhjä viiden ensimmäisen vuoden jälkeen. Ystävyyssuhde toimii meille paljon paremmin kuin parisuhde, siitä olen päivittäin kovin kiitollinen.
Hui, aika rehellistä puhetta! 5 vuoden jälkeen tyhjä parisuhde, joka vielä kesti kuitenkin kauan! Tämä ei ole siis kritiikki, meni vaan kylmät väreet! Aika vaikeaa varmasti myöntää tuo itselle?!
Hmm, ehkä se kuulostaa rajummalta miten sen tunnen. Ei suhde ollut vain surkea, en vaihtaisi edes sen loppua muuhun. Se oli turvallisen tasainen, dynamiikka oli vaan väärä parisuhteelle. Välitimme molemmat toisistamme, emmekä loukanneet tahallamme. Mutta parisuhteeksi se oli niukka lasten tultua kuvioihin. Nyt ystävinä olemme enemmän, kuin viimeisinä vuosina parina.
Aivan. Ei oo helppoja juttuja parisuhdejutut ja rakkautta on niin erilaista.
♥ ♥ ♥
❤️
Ihana juttu! Toi tunne on vaan parasta. Itse olin sinkkuna lähes viisi vuotta, joista ehkä viimeiset kolme aidosti nautin ja rakastin sitä. Niin ihanaa että olet myös löytänyt sen tunteen ja varmuuden. Itsensä kanssa on ihanaa ja rakastan eritysesti myös sitä vapautta mikä lasten vuoroviikkoasuminen mahdollistaa.
Nyt parisuhteessa vaalin edelleen myös sitä omaa aikaa, pakko vaan saada olla välillä ihan yksin kotona edes pari yötä ja touhuta omia juttuja.
<3
Niinpä, nyt tuntuu todella siltä, että elän yhtä elämäni parhaista ajoista! Ehjässä perheessä, jota tietenkin arvostan isosti, tämä samanlainen vapaus tulee ehkä vasta kun lapset muuttavat pois kotoa. :)
Oma tila ja aika on mulle hurjan tärkeetä. En edes ennen tajunnut kuinka tärkeetä. Ihan mahtavaa, että oot pitänyt kiinni sun omasta ajasta, hyvä Minttu! ❤️
Hieno kirjoitus, varmasti rohkaisee monia. Mäkin olin uumoillut, että olet rakastunut, sillä hehkut onnea pelkästään valokuvienkin välityksellä ihan kybällä!
Eikä, IHANAA!
Parasta on, kun voi pikkuisen ihastua tasaisin väliajoin. Saa hymyn huulille ja möyräisee mahassa kesken päivän. Ja sit voikin taas siirtyä eteen päin