Huh, mikä viikko, eikä vieläkään lopu. Olen ajanut itseni aika piippuun, suunnitellut huonosti ja lupaillut liikoja.
Oli aika, jolloin kaikkeen pystyi vastaamaan myöntävästi, kalenterissa oli tyhjää. Nyt on hirmu vaikeaa sisäistää täyttä aikataulua. Toisaalta sehän ei ole pysyvää, tästä viikosta kun selviän ja seuraavalla saan rästihommat hoidettua, voin taas hengittää ja nukkua yöt.
Onneksi on koira, joka vie päivittäin kävelylle. Tekee aivan sairaan hyvää istua hetki yksin kallioilla, kuunnella aaltojen kohinaa ja hengittää tuulta. Resetoida ajatukset ja nauraa heinikossa loikkivaa mäyräkoiraa. Riisua kengät ja tuntea kallio paljaiden varpaiden alla, ottaa aaltojen roiskeet naamalla vastaan. 
Hetken hiljaisen huminan jälkeen on vähän helpompi taas tarttua toimeen ja koittaa selviytyä. Taputtaa itseään päähän ja uskotella, että hyvin sä vedät.
