Viime päivät ovat olleet melko elämyksellisiä! Suomenlinna muuttui torstaista lauantaihin Pokemón-paratiisista Tuntemattoman sotilaan kuvauspaikaksi, tuoden saarelle ikivanhoja autoja, suloisia suomenhevosia ja komeita sotapoikia.
Jengiä oli aivan älyttömästi. Näyttelijöiden lisäksi kaikki se oheisporukka, joka huolehti asioiden sujuvuudesta, kuten siitä ettei puhelimiaan tuijottavat pelaajat juosseet keskelle kuvauksia, tai siitä että turistit tajusivat väistellä hevosvaljakoita ja vanhoja autoja.
Pääkuvauspäivä oli lauantai, mutta torstaista lähtien kamerat jo kävivät. Monet saarelaiset olivat ilmoittautuneet avustajiksi, ja tuttuja naamoja tulee näkymään ainakin Paraatikentän kohtauksen ”Äänislinnalaisina”.
Rekvisiitat ja valaistukset olivat upeita! Olin vielä loppuviikosta melko kipeä, mutta koiran kanssa kierretyt pienet iltalenkit saivat melkoista nostetta pyssyjen paukkuessa ja hätärakettien liitäessä pään yli. Kaikki se pauke sai tietenkin joidenkin paikallisten karvat pystyyn, mutta minusta asiat jotka ovat erikoisen hienoja ja kestävät vain hetken, ovat kaiken sen metelin arvoisia! Kuvausten tehokkuus on ihailtavaa. Yhtä nopeasti kun kaikki rakennettiin, oli ne jo purettu pois. Sunnuntaina jäljellä oli vain muutama vihreä fillari ja pari tykkiä, muttei enää yhtään kavionjälkeä hiekkatiellä. Hämmentävää. Olisin mielelläni asunut keskellä leffakuvauksia pidempäänkin.
Parasta oli lauantaina, kun kamera kävi oman talomme edessä, mutta meidän kämppä oli pimeällä alueella. Hetken empimisen jälkeen uskalsin avata ikkunan ja istuin kaakaokuppi kädessä aitiopaikalla, arvioiden näyttelijöiden vaativia kävelysuorituksia.
Voisiko joka lauantai olla tällainen liveleffalähetys ja sotilaspoikia ikkunan alla? Kannatetaan!
Huh, miten vaikuttavia kuvia! Samaan aikaan upeita ja kamalia. Tai kuvat ovat tietenkin upeita. Mutta koska ne ovat niin aitoja, tulee olo, että miten kamalaa olisikaan, jos eläisimme nyt tuollaista aikaa. Että olisi sota ja kaikki se kauheus. Huh.