Mamman luona oli uskomattoman hyvä olla. Onnellisuuteen vaikutti osaltaan se, etten ollut nähnyt poikia viikkoon ja sisälläni möyrinyt järjetön ikävä pääsi pois. Paras tapa nähdä omat lapsensa ihmeellisen täydellisinä olentoina, taitaa olla seitsemän päivän ero. Ei hermostuttanut juuri mikään, hahah!
Reissu sai yllättäviä fiiliksiä aikaan. Olen aina kuvitellut, etten kaipaa Turkua tipan tippaa, mutta nyt sieltä lähtö oli jännän hankalaa. Tuntui että paljon jäi tekemättä ja monta ihmistä näkemättä, vaikkei siellä edes asu enää kovin montaa kamua.. Mutta uudelleen pitää päästä ja pian. Sitäpaitsi kesä Kakskerrassa on jo ikävöimisen arvoinen juttu.
Moi, toi toiseksi viimeinen kuva saippuakuplasta terassilla on hieno. Näyt siinä itsekin, vilkaiseppa lähempää. Se on hyvä kesäkuva.
Tulihan se huomen!
Mä koitin tsuumata ja tsuumata, mutten tajua itseäni sieltä millään. Terassin kaiteita kyllä..
Ja älä muuta sano! Kesti huomenen tulo hiukka pitkään!! :D
Ihana kirjoitus. Ja kuvat nyt ovat aina huippuja. Erityisesti tykkään tuosta laiturikuvasta, missä näkyy märät jalanjäljet.
Onkohan se joku ikäjuttu tuo kotikaupunkifiilistely…? Olen itekin alkanut kaipaamaan Poria välillä.
Kiitos murunen! Kommentoit aina niin kauniisti. <3
Talviturkki tuli heitettyä Kakskerranjärveen! Laiturilla kulkevat jäljet ovat kyllä äidin, joka heitti turkkinsa jo varmaan jäähippujen sekaan..
Klo 11
Ja klo 5, tuulettavan vintiön vieressä. Hieno on kuva.