Jossain vaiheessa hellyimme päästämään mäyrät sänkyyn. Ne olivat kuolla onnesta; mönkivät, heittäytyivät selälleen ja tulivat aivan kiinni ihoon. Tavallaan siitä nautti myös itse, pieni lämmin koira tuntui hyvältä vieressä. Ajattelimme niiden pysyvän jalkopäässä kun nukumme, mutta kaikkihan sen tietävät, kuinka siinä kävi.

Nyt kun koulu- ja päiväkotijännitys saa pojat heräilemään öisin, on liikaa että sängyssä pyörii vielä pari mäyräkoiraakin. Juhlat ovat loppu, sänkyyn ei hypätä edes päiväunille. Syksyn kurat saa tästä eteen päin hinkata omaan petiin.

Arvatkaa, onko mennyt vielä perille? Noup.