Huoh. Jotkut päivät ovat toisia suloisempia, kuten vaikka tämä maanantai.
Aamulla oli niin sumu, ettei eteensä juuri nähnyt. Lautta tuuttaili kilpaa suurten laivojen kanssa, mutta niin ne vaan suhailivat omilla väylillään satamaan. Päivä kirkastui aurinkoiseksi, vaikka merisumu jäikin lipumaan veden päälle ja puski hetkittäin yli Kauppatorin. Suomenlinnaan palatessa oli niin lämmin, ettei takkia tarvinnut. Nostin tuolit työhuoneen ikkunan alle ja tarjosin pojille tikkarit. Eikä mennyt kauaa, kun tekstarilla tilatut seinänaapurit saapuivat seuraksi.
Niin, meillä on uudet ihanat naapurit. Vanhatkin olivat maailman ihanimpia, mutta ovat jo tovin nauttineet elämästä vähän etelämpänä. En osaa kuvitella mitä kesä tuo tullessaan, sillä koko loskaisen maaliskuunkin pirskahtelin onnesta – kuinka ihanaa on saada taloon taas eloa ja ystäväperhe naapuriksi!
Olemme saunoneet yhdessä, lilluneet Marin kanssa siiderit kädessä samassa poreammeessa jutellen yli viimeisten lauttojen, olemme suunnitelleet sisäpihan kukkaistutuksia ja kävelleet kaikkien koirien kanssa iltalenkkejä. Hypänneet samaan yölauttaan ja menneet kotiin viereisistä ovista vilkutellen. Välillä pitää nipistää itseä. Lisätäänkö tähän vielä purjevene lähilaituriin.
Mutta ainahan mukaan mahtuu näitä tällaisia torstaita. Kun kaikki vituttaa, eikä sille ole edes mitään syytä. Kun sänky hajoaa ja aamulla herätään huonosti nukkuneina samasta kuopasta. Päivä menee ensiapukoulutuksessa, mutta siihen jääkin kaikki tehokas ja loppupäivän jatkan äkäisenä oloa. Kiukuteltuani liikaa lapsille, halaan ja pyydän anteeksi. Houkuttelen ne sänkyyn mönkimään ja kutittelemaan. Toni liittyy seuraan ja runko räsähtää viimeisen kerran, tämän yön vietämme retkellä. Vanhaa Futonia ei tule ikävä, pitää vaan kehitellä jotain parempaa tilalle..
Muistelkaamme siis maanantaita, jolloin aurinko sulatti ajatukset hunajaksi.
