Se pieni tuskahiki ja kovalevyllä kolkuttelevat kuvat. Paukkuvat dedikset ja edellisen viikon vatsatauti, joka pisti aikataulut uusiksi. Tuleva näyttely, joka saa perhoset vatsaan, kaikki miljoonat ajatukset kaikesta, saatana.
Pahoittelut hiljaiselosta, täällä minä taustalla meuhkaan.
Tästä pikkukirjasta on pitänyt vinkata jo iät ja ajat. Löysin sen sattumalta juuri ilmestyttyään, selasin vailla odotuksia, enkä saanut hihitystä loppumaan. Kiikutin sen kotiin ja nauroimme vedet silmissä lisää.
Kirja muistuttaa omien vanhempien varoituksista, ja saa kiinni omista samanlaisista. Kuinka jotkut asiat eivät vain muutu. Tikkari suussa ei juosta, eikä ennen ruokaa syödä ainuttakaan herkkua.
”kerran Lennart osti mopon ja kuoli. Seuraavana kesänä hän osti kevytmoottoripyörän ja kuoli vielä enemmän.”
Grafiikat ovat hauskoja ja yksinkertaisia, tekstit lyhyitä ja ytimekkäitä. Kaikki päättyy vähintäänkin välittömästi.
Viime viikko oli meikällä yhtä juhlaa. Aluksi ihan oikeaa ja lopuksi jotain tuohon kolikkoon koskemisen jälkeistä olotilaa. Onneksi olin (kop kop kop) perheen ainoa petipotilas ja pikkuhiljaa taas tolpillani.
Palaan kohta musajutut mielessä, huomenna tärähtää meinaan huhtikuun Olohuoneklubi! Jei!
Pari viikkoa sitten kiipesin pihamme kirsikkapuuhun tekemään ”luonnollista harvennusta” käsisahan kanssa. Puu on kasvanut melko villinä viime vuodet, eikä yhteiseltä parvekkeeltamme näe kesäisin enää edes kirkontornin iltasoittajaa.
Entinen yläkerran naapurimme muistaa puun istutuksen. Siinä se on kasvanut ja komistunut, kannatellut pyykkinaruja ja riippukeinua. Karsin yhden ison oksan, josta katkoin monta pientä sisälle maljakkoon. Nyt ne puskevat kukkia, valkoisia ihania ja hentoja. Kesä tuli sisälle!
