Se on äitiinsä tullut. Minä oon se tyyppi, joka pelastaa kastematoja asfaltilta ja rantakäärmeen poikasia turistien jaloista (kyllä, eilen pelastin!)
Tässä kulki muurahaisten polku. Ensin se ei meinannut päästä siitä millään yli, sitten se nappasi fillarin syliinsä ja astui ison harppauksen. Muurahaiset jatkoivat kulkuaan kuolematta ja Eeli oli onnellinen. Mun poika.
Kultaisia vieraita kilometrien takaa. Heli on se tyyppi, jonka syliin pojat pääsivät elämänsä ensimmäisinä päiväkotipäivinä. Maailman paras omahoitaja, sai lämmöllään minunkin itkun loppumaan (kunnes muutti pois paikkakunnalta ja pillitin taas).
Viime treffeillä pikkutyyppi oli äärimmilleen venytetyssä yksiössään, emmekä siis olleet aikaisemmin tavanneet kasvotusten. Aivan ihana hän on, niinkuin äitinsäkin.
