Vuosittainen leijatapahtuma valtasi vallit taas äitienpäivänä. Oma äitini oli meillä viikonlopun, käytiin pizzalla ja käveltiin katsomaan lentäviä kaloja ja muita päivän erikoisuuksia. Pojat keskittyivät leijojen jälkeen Pokemoneihin. Pyrin pitämään järkevää linjaa pelaamisen suhteen. Mielummin juoksua ja kiipeilyä, kuin luuri kourassa eristäytymistä. Toisaalta haluan antaa vapauden nauttia ja kokea sen, mistä ne itse pitävät, vaikken minä sitä ymmärtäisikään. Tärkeintä on kai pitää tasapaino tässäkin.
Suokissa pokettaminen on palkitsevaa, hahmoja kun vilisee ympärillä jatkuvasti. Pokemonin suhteen meillä onkin vapaammat säännöt. Joskus lähdemme kolmestaan pelaamaan, ja voi kuinka pojat nauttivat siitä, että saavat jakaa minun kanssani jonkun oman intohimonsa. Ne kehuvat vuolaasti taitojani ja pyydystämiäni otuksia, vaikken todellakaan ole mestari tässä.
Minä taas olen taantunut teinin tasolle suhteessa omaan äitiini. Eron jälkeen olen selvästi alkanut käyttäytyä kuin pahainen kakara, itsepäisesti kuten aina, mutta vieläkin teinimmin. Kai se on osa tätä itsensä etsimistä ja pärjäämistä yksinään. Tuntuu ettei minun kuplaani mahdu juuri nyt yhtään ylimääräistä aikuista, vaikka samaan aikaan olisi ihanaa ihastua ja seota sopivasti. Hmph.
Heilaa tuskin löytyy ennen helluntaita, joten asennoidutaan nyt siihen sinkkukesään. Kivaahan se on, onhan?
