Se on äitiinsä tullut. Minä oon se tyyppi, joka pelastaa kastematoja asfaltilta ja rantakäärmeen poikasia turistien jaloista (kyllä, eilen pelastin!)
Tässä kulki muurahaisten polku. Ensin se ei meinannut päästä siitä millään yli, sitten se nappasi fillarin syliinsä ja astui ison harppauksen. Muurahaiset jatkoivat kulkuaan kuolematta ja Eeli oli onnellinen. Mun poika.
Mamman luona oli uskomattoman hyvä olla. Onnellisuuteen vaikutti osaltaan se, etten ollut nähnyt poikia viikkoon ja sisälläni möyrinyt järjetön ikävä pääsi pois. Paras tapa nähdä omat lapsensa ihmeellisen täydellisinä olentoina, taitaa olla seitsemän päivän ero. Ei hermostuttanut juuri mikään, hahah!
Reissu sai yllättäviä fiiliksiä aikaan. Olen aina kuvitellut, etten kaipaa Turkua tipan tippaa, mutta nyt sieltä lähtö oli jännän hankalaa. Tuntui että paljon jäi tekemättä ja monta ihmistä näkemättä, vaikkei siellä edes asu enää kovin montaa kamua.. Mutta uudelleen pitää päästä ja pian. Sitäpaitsi kesä Kakskerrassa on jo ikävöimisen arvoinen juttu.