Monet kyselevät Suomenlinnassa asumisen huonoja puolia, että eikö se lauttamatkakin ole vähän hankala? Voin kertoa, että ei ole. Vajaan vartin matka mantereeseen pitää sisällään alati elävän ja muuttuvan meren, aivan huikeine auringonlaskuineen.
Ja vaikkei ikkunasta erottuisi kuin heijastus, saavat ajatukset silti vartin vapaata ja naama menomatkalla vähän meikkiä.
Tämä näky tarjoiltiin viime keskiviikkona. Pisti hiljaiseksi.
Hm. Viestejä tuli niin Ranskasta, kuin Nakkilasta ”REVONTULIA, taivas liekehtii!” Hyppäsin fillarin selkään ja lähdin metsästämään väriloistoa, kehnoin tuloksin.. Kyllä ne nyt siinä näkyy, mutta aika hentoja. Ei mitään valtavaa väriloistoa. Ens kerral sit.
Aina yhtä hämmentävää. Ensin aurinko paistaa täydeltä taivaalta, mutta horisontista vyöryy harmaa massa kohti. Ekana tulee haitulat ja pieni viileä tuulahdus. Pian perässä lipuu sakea pilvi, joka peittää auringon ja saa kaiken näyttämään valkoiselta. Näkyvyys muuttuu nollaan ja laivat tuuttailevat ympärillä. Hulluinta on että luultavasti torilla aurinko häikäisee silmiä, vaikkei Suokissa näe sukkiaan.
Joskus sumu haihtuu yhtä nopeasti, kuin on tullutkin, joskus se taas jää koko loppupäiväksi. Lämmin ilmamassa väistyy viileiden pilven tieltä, eikä ilman villapaitaa enää tarkene. 
Näistäkin kuvista on jo hetki aikaa, vielä kun puissa ei ollut lehtiä. Paljaat oksat tuovat jotenkin vielä kummitusmaisemman fiiliksen hiljaiseen ympäristöön.
Kaikkein hämärintä on silti puskea pilveen kesken lauttamatkan, kun puolimatkassa iskee valkoinen seinä vastaan. Viikkarin väylällä voisi pikkupaatilla tulla äitiä ikävä, jollei muistaisi aikatauluja tarkasti. Suokin lautta kulkee onneksi turvallisesti omalla radallaan.