Olen viime aikoina kuvannut näemmä paljon pitkätukkia. Minkäs sitä mieltymyksilleen voi.
Sain tästä kaunottaresta päiväkahviseuraa pihalle, oli ihanan vapautunut juttutuokio. Sellainen oikea, asiat tiskiin heti -hetki. Aivan parasta.
Sitten pistin tyypin tukkansa kanssa pyörimään ja napsin kuvia.
On se ihana. Mun lempi Henriikka.
Poikani Milo. Hän joka teki minusta äidin aivan kohta yhdeksän vuotta sitten. Käsittämätön tyyppi, niin voimakas ja samalla herkkä. Kätkee asioita sisäänsä, mutta silloin kun päästää ne ulos, saa universumin värähtelemään. Vaatii aikaa, mutta sitä saadessaan loistaa kuin satatuhatta aurinkoa samanaikaisesti.
Opetti pikkuveljensä kävelemään kymmenkuisena ja puhumaan yksivuotiaana. Oli tarve mennä ja jutella. Riitelee sujuvasti siihen saakka, kunnes on tosi kyseessä, silloin ei voisi paremmin suojella ja puolustaa. Rakastaa ja on pakahduttavan rakastettava, oma poikani. Se ensimmäinen, vaikka kyynärpäiden avulla.
Kesän lapsi, joka laskee päiviä syntymäpäiviin. Kohta ne on. Malta vielä hetki olla pieni.. Rakas, rakas, poikani Milo.
Lauttarannan vieressä sijaitseva Panimoravintola on avannut terassinsa! Tilaukset hoidetaan vielä toistaiseksi sisältä, mutta annokset tuodaan ulos, woohoo! Se on kesä nyt.
Panimon sapuskat on hyviä, salaatit ja risotto todettu erinomaisiksi. Lapsille löytyy oma lista, joka helpottaa meidän ravintolaruokailuamme huomattavasti. Ruokien kyljessä tarjottava näkkäri on muuten törkyhyvää, samaa saa Delistä lounasaikaan.
