Noniin. Juuri kun päätin innolla päivittää blogia vähintään kolmesti viikossa, olla energinen ja aktiivinen, nauttia elämästä, nähdä ihmisiä ja ilmoittautua kaikkiin kivoihin tapahtumiin, juhlia ja ottaa iisisti hyvässä suhteessa, alkoikin elämä pyöriä erään keuhkon ympärillä. Kyseessä ei ollut oma keuhkoni, vaan entisen mieheni, lasteni isän, joka makasi kerta toisensa jälkeen letkuissa sairaalassa. Asiat, joilla oli mahdollisuus uusia, tekivät sen kolmesti peräkkäin. Päivät kuluivat ja viikot vaihtuivat, aika oli käsite, joka valui sormien läpi kuin tahmea siirappi.

Lapset olivat tietysti minulla, kiukuttelivat huolesta ja minä kiukuttelin takaisin. Koitin pitää pakkaa kasassa, ruokkia meidät ja selviytyä omista hommista. Ajatukset olivat sairaalassa. Vaikkemme ole enää pari, on mies minulle tärkeä. Painin ajatusteni kanssa ikävästä huoleen ja kiukkuun, väsymyksestä tunteettomuuteen. Vaikkei varsinaista hätää ollut, repi yllättävä sairaalakokemus omia vanhoja haavojani auki viimevuotisesta erosta, oman isäni kuolemaan.

Nyt palaillaan taas normaaliin. Sairaala jäi taakse viime viikolla ja pojat saivat viettää viikonlopun isänsä kanssa. Happi kulki paremmin meillä kaikilla, minä pääsin pyörähtämään kaupungilla ja näin ystäviä, pojat pääsivät isänsä luokse. Samassa hässäkässä tässä pitää vielä löytää miesväelle uusi asunto kuunvaihteeseen mennessä, joten jos siellä joku tietää hyvän vuokrakaksion kävelymatkan päästä Kauppatorilta, saa laittaa meiliä dorit ät doritsalutskij piste fi.