On kai se muutos kaikille vaikeaa. Toisille vaan vähän enemmän. Jarru lyödään pohjaan aamupalalla, pukiessa, iltapesulla, riisuessa, sänkyyn kiivetessä ja ihan missä nyt vaan keksii olla hankala. Se ei myöskään huuda, se vaan loukkaantuu ja osaa todella ärsyttää. Pienempi kerää kehut reippaudesta ja nauttii saamastaan positiivisesta huomiosta, isompi kiukuttelee ja kiusaa.
Tiedänhän minä, että sillä itsellä on kurjin olla. Hetken sitä jaksaakin tsempata ja yrittää hyvän kautta, mutta aika pian lässytys loppuu ja huomaa ärjyvänsä. Eka viikko on kohta takana, luultavasti ensi viikko menee jo paljon kevyemmin.
Se on eskariuhma! En ollut kuullutkaan moisesta, ennen ku oma aurinko muuttui just samassa vaiheessa satunnaiseksi monsteriksi. Sitten joku valaisi mua, että eskarivuoden kieppeillä tulee monille kamala kapinavaihe. Kuuluu siis ikään, muttai välttämättä mene ohi viikossa ;) Pitää katsos olla yhtäkkiä iso ja silti on vielä niin pieni. Rankkaa… Tsemppiä!
Argh.. Toi on siis aivan mahdoton tyyppi, ei ole vielä ainakaan mennyt ohi. Se on jotenkin hulluinta, kun itellä loppuu keinot. Unikavereilla uhkailu ei enää mee läpi ja se näsäviisauden määrä, huoh.
Riidan jälkeen se pursuu rakkautta, mutta sen aikana on lämpimät tunteet kaukana. Eskariuhma. Ookoo. Hyvä tietää. Huoh..
Varmana menee..
huh, toivotaan..