Valo vähenee. Minä ja Manda kierrämme hämärässä Kustaanmiekkaa, jänikset loikkivat ympärillä ja koira kiskoo niiden perään.

Merellä lipuu purjeveneitä kohti satamaa, kaupungin valot kirkastuvat ja taivaanranta tummuu. Kotiin palatessa on jo pilkkopimeää.

Aika kuluu niin älyttömän nopeaa. Syksy tulee viikossa, lapsilta lähtee hampaat ja suuremman jalka on yht’äkkiä saman kokoinen kuin minun. Välillä ei pysy oikein mukana.

Huomaan päivittäin selailevani vanhoja kuvakansioita, palaavani kevyesti kuukausia taaksepäin. Yritän elää sen pienen hetken kesää vielä uudestaan, eikö se juuri vasta ollut? Miljoona asiaa piti tapahtua elokuussa kun pojat lopettavat loman, mutta kohta on lokakuu, eikä puoletkaan ole vielä tapahtunut. Onneksi ei oikeasti ole kiire, olisi vaan kiva.

Syksy naksahtelee paikoilleen. Päivien lämpöasteet häviävät illaksi, varjot pitenevät moninkertaisiksi ja valo alkaa hiipua jo kahdeksan jälkeen. 

Pidän tästä ajasta. Ilma on raikas ja jotain muuttu vauhdilla. Hetkistä nautitaan kuin viimeisistä, sillä eihän sitä tiedä koska tämä loppuu. Valoa varastoidaan verkkokalvoille mustan marraskuun varalle, kaikilla tuntuu olevan sama tavoite. Auringosta halutaan jotain muutakin kuin väriä iholle.