Kävelin äsken töistä kotiin. Tämän illan keikka oli Ravintola Walhallassa, Suomenlinnan toisessa päässä, jossa tähtitaivas todellakin erottuu kaupungin valoista.
Pimeys oli uskomaton. Katuvaloja on melko harvakseltaan ja loppu on mustaa. Keltainen kuu möllötti meren yllä valaisten siihen sillan, hiekkatietä ei juuri erottanut ja katuvalon kohdalla häikäisi.
Kustaanmiekalla asuville tämä on kotimatka, aikamoista. Siellä jos jossain tuntee asuvansa saaressa.
Valo vähenee. Minä ja Manda kierrämme hämärässä Kustaanmiekkaa, jänikset loikkivat ympärillä ja koira kiskoo niiden perään.
Merellä lipuu purjeveneitä kohti satamaa, kaupungin valot kirkastuvat ja taivaanranta tummuu. Kotiin palatessa on jo pilkkopimeää.
Aika kuluu niin älyttömän nopeaa. Syksy tulee viikossa, lapsilta lähtee hampaat ja suuremman jalka on yht’äkkiä saman kokoinen kuin minun. Välillä ei pysy oikein mukana.
Huomaan päivittäin selailevani vanhoja kuvakansioita, palaavani kevyesti kuukausia taaksepäin. Yritän elää sen pienen hetken kesää vielä uudestaan, eikö se juuri vasta ollut? Miljoona asiaa piti tapahtua elokuussa kun pojat lopettavat loman, mutta kohta on lokakuu, eikä puoletkaan ole vielä tapahtunut. Onneksi ei oikeasti ole kiire, olisi vaan kiva.
