Perheemme nuorimmat täyttivät viikko sitten vuoden. Sen vuoden alkuaikoina ehdin monesti miettiä niiden lahjoittamista ensimmäiselle vastaantulevalle, joka suostuisi viemään ne silmistäni ja siivoamaan kaikki jätökset, mitä ne sisälle väänsivät. Uuden vauva-ajan vastaanottaminen oli yllättävän rankkaa, vaikka siihen oli muka valmistautunut.

Vuoden aikana pötkylöihin kuitenkin rakastui. Puolivuotiaina niitä uskalsi kutsua jo suhteellisen sisäsiisteiksi, vaikka edelleen ”vahinkoja” sattuu joskus. Tyypit ovat melko kiintyneitä minuun, joka vietän niiden kanssa eniten aikaa. Minun puuttuessa laumasta, ne saattavat alkaa levottomiksi.

Nopealla silmäyksellä nämä kaksi kääpiömäyriäistä näyttävät täysin samalta, mutta hetken tutustumisen jälkeen heistä alkaa löytää eroja.

Muta on hieman pienempi, sillä on mustaa tassuissa ja naama tummempi. Sen korvat ovat usein nurinpäin ja huuli hassusti. Sillä on mantelin muotoiset silmät ja kun se katsoo suoraan ylös, sen korvat lepattavat huvittavasti sivuilla. Se on se hölmö sisko, arempi ja kovaäänisempi. Täpinöissä aina ja kaikesta.

Manda taas on vähän rotevampi. Sillä on vaaleammat merkit, nappisilmät ja se on vähän siskoaan rauhallisempi. Se malttaa paremmin odottaa, eikä kisko ihan niin paljon kuin Muta. Se oppii myös paremmin asioita, kun kerran malttaa kuunnella.

Manda rakastaa lajitovereitaan. Se haluaa aina haistellla ja heittäytyy (varmuudeksi)selälleen. Muta räksyttää samaan aikaan taustalla ja rohkenee paikalle vasta kunnon soolon jälkeen. Päiväkodin edessä odottaessaan, ne pitävät kyllä molemmat aivan järkyttävän mekkalan vieraan koiran ohittaessa. Hetkiä, jolloin haluaisin vajota hiekkalaatikkoon. 

Kotona koirat nukkuvat kerällä kiinni toisissaan, hepuloivat päivittäin ja rähinöivät ainoastaan luista. Ihme kyllä, nössömpi hallitsee luita, se säästää pieniä pätkiä vain saadakseen isotella siskolleen.

Lasten kanssa pennuilla on sujunut aina loistavasti. On ihana seurata sivusta sitä rakkauden ja hellyyden määrää, jota sekä koirat että pojat saavat toisiltaan. Ja vaikka alussa kirosin miljoonasti sitä että kaikki paska tapahtui tuplana, on nykyään niin ihanaa että on kaksi pientä ja elämäniloista karvakorvaa, joiden kanssa jakaa arjen askareet. 

Jos ensin hymyilee kauniisti,

sitten hypähtää kepeästi jalkopäähän ja esittää reppanaa,ja lopuksi imeytyy peittoon, niin ehkä ei joudu alas sängystä. Eipä.