Pojat lähtivät aamupalan jälkeen kaupunkiin viettämään isänpäivää. Haahuilin kotona. Pyykkituvassa täyttä, liian kylmä kallioilla hengailuun. Teki mieli soittaa kaikille, mutta ajattelin häiritseväni kaikkien muiden isänpäivää. Soitin äidille.

Viime vuoden isänpäivää en oikein muista. Asuimme kyllä jo erillämme, mutta taidettiin silti viettää päivä perheenä. Eihän se juhla äideille kuulu, ellei olla kokonainen perhe.

Sytytin kynttilän oman isäni muistolle, ja annoin sen palaa äidin neuvosta sammuttamatta loppuun. Elämääni ei kuulu läheisesti enää yhtään isää tai isoisää. Ei omia, ei puolison, ei puolisoa. Ehkä isänpäivä saikin tuntua haikealta.

Isänpäivän ilta oli päivää kirkkaampi. Syötiin yhdessä niinkuin joka sunnuntai. Päivän murheet olivat poissa, edessä oli kasa naanleipää ja nepalilaista, vieressä pari kikattavaa poikaa ja niiden isä. Illallisen jälkeen oli ihana palata yksin kotiin, miettiä että kaikki on kyllä valtavan hyvin juuri näin.