Viimevuotiset kuvat ovat olleet myrkkyä mielelleni. Olen tallentanut ne kovalevyjen kätköihin, katsomatta toistamiseen. Työt tein asiakkaille, mutten palannut koskaan selaamaan saavutuksiani. Kuvasin kirjan, ripustin oman näyttelyn, ikuistin kotisynnytyksen ja pääsin itse yhteen kirjaan. Kaikista näistä soisi olevan ylpeä, mutta taputtelin ne hissukseen tehdyiksi.
Viime vuosi oli henkisesti niin hajoittava, etten osannut iloita isoistakaan asioista.
Nyt olen vähitellen palannut menneisiin hetkiin. Eilen siirsin puhelimen tuhannet kuvat koneelle ja poistelen niitä pikkuhiljaa puhelimesta. Jotkut kuvat saavat sata kiloa painoa rinnan päälle ja silmät tulvimaan, toiset hymyn huulille. Isoja tunteita ja merkittäviä hetkiä. Josko vähitellen olisin valmis niille? Olen elämäni aikana säilönyt niin paljon surua reippauden alle, ollut kiltti ja iloinen. Unohtanut asioita suojatakseni itseäni.
Aivan varmasti vieläkin sysään kipeitä asioita unohduksiin, mutta kuvien kautta joihinkin hetkiin pääsee palaamaan kuin aikakoneella. Niin paljon on tapahtunut kauniita asioita itselle vaikeina aikoina, kuinka hyvä onkaan palata niihin hetkiin!
Aloitetaan ihanien ystävieni suloisista kaksospojista, Antonista ja Emilistä, jotka kohtasin viikko syntymänsä jälkeen. Kuvia on paljon, ja voi kuinka paljon jo karsin. Katsokaa näitä täydellisiä ihmisen alkuja, jotka ovat nyt jo kahdeksankuisia! Hanna ja Joonas ovat parhaimpia vanhempia, joita pojille voi toivoa, heidän arkensa on kaunista niin somessa, kuin oikeassa elämässä. Heillä kyläillessään tuntee aina itsensä niin tervetulleeksi, että hymyilee pitkään sieltä lähdettyään. Rakkaita tyyppejä, joita arvostan joka osa-alueella. Ja he saivat aikaiseksi nämä uudet ihmiset! <3
Hannan pojat on kyllä niin söpöset! :)
Niin on! Aivan ihana perhe! ❤️
Olen alkanut pitää blogistasi aivan mielettömästi erosi jälkeen. Kamalasti sanottu, mutta se oli se postaus, joka varsinaisesti vasta toi minut tänne oikeasti lukemaan ja näkemään. Tuntuu, että olet mennyt läpi ihan hullusta myrskystä, mutta teksteistä välittyy jonkinlainen seesteys. Asiat paranevat – silloinkin kun tuntuu, ettei pimeän pääss ikinä ole valoa.
Kaikkea hyvää kevääseesi. Paistakoon aurinko paljon!
Ai niin. Ja upeita kuvia, jälleen.
Huh, kiitos. Ei mulle tullut yhtään sellainen olo, että kamalasti sanottu. Tavallaan aika tosi ihanasti. Tätä itsensä hakemistahan elämä on eron jälkeen isosti ollut, ja huikeeta jos se näyttäytyy kiinnostavammalta kuin ennen. Niin mustakin. :) Harmaa elämän mössö on saanut värejä, ja vaikka välillä hukutaan mustaan, niin tulevaisuus on toivottavasti värikäs ja kirkas.
Parasta kevättä myös sinulle S!!
Olet kyllä maailman paras taltioimaan herkkiä hetkiä ❤️ Upeita kuvia ja tunnelmia!!
Kiitos niin paljon Elina ❤️